Oletko koskaan miettinyt, jos elämäsi olisi tie, millainen tie se olisi? Olisiko se suora, mutkainen, täynnä mäkiä ja ”kuoppia tiessä” liikennemerkkejä? Vai olisiko se suora, tasainen, kuin juuri asfaltoitu, jonka puolessa välissä pysähtyessäsi taaksepäin katsoessasi näkisit suoraan mistä olet tulossa ja eteenpäin katsoessa näkisit sen katoavan suoraviivana auringonpaisteiseen horisonttiin?
Ehkä kuitenkin jotakin tältä väliltä, meillä kaikilla. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän tasainen, mutkainen, rosoinen, kivinen ja kuoppainen. Matkaa tehdessä välillä sataa, välillä paistaa, joskus iskee ukkonen ja myrsky joka saa kamppailemaan ja etenemään hitaasti ja peläten, tuskaakin kärsien.
Toisinaan tiheä sumu estää näkemisen ympärilleen, eteenpäin ja taaksepäin. Silloin viisas pysähtyy, ottaa esille kompassin ja kartan ja jatkaa matkaansa varovaisesti ja järkevästi, tai uskalluksen kokonaan puuttuessa jää odottamaan sumun hälvenemistä. Vai olisiko se sittenkin viisautta jäädä odottamaan jos näyttää että ympärillä on pelkkää sankkaa sumua ja järki kertoo etenemisen olevan suorastaan typerää. Silti sitä joskus koittaa rämpiä eteenpäin vaikka missä sumussa ja myrskyssä, jopa ilman karttaa ja kompassia. Sisulla. Tyhmyydellä. Ylpeydellä. ”En anna periksi, en anna”. En nöyrry ja odota että apu saapuu paikalle tai hukkunut kompassi löytyy. ”Minähän menen eteenpäin vaikka väkisin”. Minä. En. Anna. Periksi. Enkä ainakaan nöyrry ja kuuntele edes omaa sisäistä ääntäni joka sanoo ”hei tiedätkö, nyt olet typerä, pysähdy ääliö, tästä ei seuraa kuin harmia ja murhetta”. Tarpeeksi kauan väkisin edettyä sitä eittämättä törmää johonkin. Pahimmillaan isoon seinään. Lujaa.
Kun törmäyksestä on toivuttu tarpeeksi, huomaa että onkin ehkä kulkenut vain isoa ympyrää ja on lähellä aloituspistettä. Kuinka turhaa kaikki oli, paljon väärään suuntaan kääntymistä, kärsimystä ja tuskaa. Niin turhaa. Jahka itsensä moittiminen vähenee, on pakko kohdata totuus ja nöyrtyä…nöyrtyä myöntämään että ”metsään meni”. Olisi kannattanut edetä viisaammin, kuunnella edes sitä heikkoa sisäistä ääntä joka kuiski korvaan ettei eteneminen väkisin sumussa ollutkaan hyvä juttu. Jälkiviisaus on aina niin herkullista ja samalla niin turhauttavaa.