Ei tätä tuskaa
käsittää voi,
ei elää tätä
päivääkään.
On luopumista,
saamista,
itkemistä,
jäämistä ja
lähtemistä.
Vihdoinkin tiedän mikä
on tärkeintä,
millä on merkitystä.
Vain tämä on Totta,
muu valhetta ja kuvitelmaa.
Kaikki harhaa ennen
päivännousua ja
heräämistä.
Juuri nyt tuntuu ikäänkuin seisoisi bussipysäkillä, jossakin keskellä maalaismaisemaa, hiekkatiellä keskellä ei-mitään. Vähän orvon oloisena pellon laidassa vinossa tönöttävän linja-automerkin vieressä seuraavaa bussia odottaen. Aikataulusta ei ole kuin aavistus, paikallinen isäntä kertoi että kyllä niitä jonkin kerran päivässä tuosta kaupunkiin menee mutta tarkempaa aikaa ei muistanut. Totesi vain että yksi linjuri menee aina ennen päiväkahvia ja hiljalleen alkaa kahvihammasta kolottelemaan, eli seuraava linjuri varmaan tulee ennemmin kuin myöhemmin.
Aina kun epävarmuus ja pelko siitä tuleeko sitä seuraavaa autoa koskaan yllättää, järki takoo muistille että kyllä se sieltä saapuu. Odota ja luota, kyllä se tulee. Seiso rauhassa ja katsele ympärillesi ja nauti ihanista kesäpäivän tuoksuista, väreistä ja äänistä. Tämä on sitä elämää Kaarina, tässä on se kaikki. Olet matkalla kotiin, olet oikealla tiellä vaikka välillä jännitys ja hiljaa hiipivä pelko vatsan ympäri kääntävätkin, mutta luota Häneen, olet oikealla tiellä. Luota. Häneen. Älä usko tunteita sillä ne ovat usein väärässä. Älä usko myöskään pelkkään järkeen, sillä sekin on välillä väärässä. Meneepä monesti metsään se kuuluisa vaistokin. Luota Häneen ja etenet tielläsi oikeaa vauhtia ja oikealla tavalla. Tutkiskele itseäsi, löydä ero Hänen äänensä ja maailman äänen välillä, usko kaikki Hänen käsiinsä, kuuntele miten Hän sinun haluaa etenevän ja elävän. Kuuntele, erota Totuus, luota ja Usko. Usko Häneen. Luota ja Usko sekä tottele. Siinä on ainoa mitä tarvitset koko elämäsi loppumatkalta. Hän tietää mikä on Sinun parhaaksesi, millä aikataululla ja tavalla. Luota, luota ja vielä kerran luota.
Ok Isä, minä luotan. Minä uskon että Sinä tiedät mikä on minulle parasta. Minä luotan Sanaasi ja tottelen Sinua. Kiitos että hait lapsesi sivupolulta ja johdat taas elämässä eteenpäin. Minun tarvitsee vain ehdoitta antautua Sinulle ja luottaa että seuraava kyyti tulee kun sen aika on. Tiedän että se menee oikeaan suuntaan,ainoa mitä minun pitää tietää. Kiitos Isä että rakastat minua ja johdat minua Kotiin.
Oletko koskaan miettinyt, jos elämäsi olisi tie, millainen tie se olisi? Olisiko se suora, mutkainen, täynnä mäkiä ja “kuoppia tiessä” liikennemerkkejä? Vai olisiko se suora, tasainen, kuin juuri asfaltoitu, jonka puolessa välissä pysähtyessäsi taaksepäin katsoessasi näkisit suoraan mistä olet tulossa ja eteenpäin katsoessa näkisit sen katoavan suoraviivana auringonpaisteiseen horisonttiin?
Ehkä kuitenkin jotakin tältä väliltä, meillä kaikilla. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän tasainen, mutkainen, rosoinen, kivinen ja kuoppainen. Matkaa tehdessä välillä sataa, välillä paistaa, joskus iskee ukkonen ja myrsky joka saa kamppailemaan ja etenemään hitaasti ja peläten, tuskaakin kärsien.
Toisinaan tiheä sumu estää näkemisen ympärilleen, eteenpäin ja taaksepäin. Silloin viisas pysähtyy, ottaa esille kompassin ja kartan ja jatkaa matkaansa varovaisesti ja järkevästi, tai uskalluksen kokonaan puuttuessa jää odottamaan sumun hälvenemistä. Vai olisiko se sittenkin viisautta jäädä odottamaan jos näyttää että ympärillä on pelkkää sankkaa sumua ja järki kertoo etenemisen olevan suorastaan typerää. Silti sitä joskus koittaa rämpiä eteenpäin vaikka missä sumussa ja myrskyssä, jopa ilman karttaa ja kompassia. Sisulla. Tyhmyydellä. Ylpeydellä. “En anna periksi, en anna”. En nöyrry ja odota että apu saapuu paikalle tai hukkunut kompassi löytyy. “Minähän menen eteenpäin vaikka väkisin”. Minä. En. Anna. Periksi. Enkä ainakaan nöyrry ja kuuntele edes omaa sisäistä ääntäni joka sanoo “hei tiedätkö, nyt olet typerä, pysähdy ääliö, tästä ei seuraa kuin harmia ja murhetta”. Tarpeeksi kauan väkisin edettyä sitä eittämättä törmää johonkin. Pahimmillaan isoon seinään. Lujaa.
Kun törmäyksestä on toivuttu tarpeeksi, huomaa että onkin ehkä kulkenut vain isoa ympyrää ja on lähellä aloituspistettä. Kuinka turhaa kaikki oli, paljon väärään suuntaan kääntymistä, kärsimystä ja tuskaa. Niin turhaa. Jahka itsensä moittiminen vähenee, on pakko kohdata totuus ja nöyrtyä…nöyrtyä myöntämään että “metsään meni”. Olisi kannattanut edetä viisaammin, kuunnella edes sitä heikkoa sisäistä ääntä joka kuiski korvaan ettei eteneminen väkisin sumussa ollutkaan hyvä juttu. Jälkiviisaus on aina niin herkullista ja samalla niin turhauttavaa.
